8.6.2007

Asian tausta

A työskenteli metallien pintakäsittelijänä X Oy:ssä ja sittemmin Y Oy:ssä, johon X Oy on sulautunut. A:lla diagnosoitiin 3.10.2001 ammattitautina nikkelin aiheuttama astma. A on saanut tapaturmaeläkettä 100 prosentin työkyvyn alentuman perusteella 28.10.2001 - 30.6.2004 ja 50 prosentin työkyvyn alentuman perusteella 1.7.2004 lukien toistaiseksi. A on hakenut muutosta työkyvyn alentuman muutosta koskevaan vakuutusyhtiön päätökseen.

Turun käräjäoikeuden tuomio 4.11.2004

A:n kanteesta käräjäoikeus katsoi lausumillaan perusteilla, että Y Oy on työsopimuslain (320/1970) 51 §:n 1 momentin (414/1974) nojalla velvollinen korvaamaan A:lle aiheutuneen vahingon.

A:n ansionmenetystä koskevan korvausvaatimuksen osalta käräjäoikeus totesi, että A:n saaman työkyvyttömyyseläkkeen määrä oli tapaturmavakuutuslain 16 §:n 1 momentin 2 kohdan (1642/1992) nojalla ollut 30.6.2004 saakka 85 prosenttia vuosityöansiosta ja 1.7.2004 lukien puolet tästä.

Käräjäoikeus lausui edelleen, että tapaturmavakuutuslain 16 §:ssä on kysymys yleisesti asetetusta korvaustasosta, jota ei arvioida tapauskohtaisesti vahingonkärsijän yksilöllisen vahingon perusteella. Täyden tapaturmaeläkkeen saaminen ei ole näyttö siitä, ettei eläkkeensaajalle olisi aiheutunut ansionmenetystä. Käräjäoikeus katsoi, että lähtökohtaisesti A:lle oli aiheutunut vahinkoa, mikäli eläke ja muut etuudet olivat määrältään vähäisemmät kuin poisjäänyt työansio.

Kun A:n vuoden 2002 teoreettisista ansioista vähennettiin hänelle maksetut tapaturmaeläke ja lomakorvaus, jäi A:n ansionmenetykseksi sanotulta vuodelta 1 716,07 euroa, minkä määrän käräjäoikeus katsoi A:lla olevan oikeus yhtiöltä saada. Vuodelta 2003 A:lla oli oikeus saada ansionmenetyslaskelmansa mukainen korvaus 2 474,82 euroa.

A oli saanut 1.7.2004 lukien tapaturmaeläkettä 50 prosentin työkyvyn alentuman mukaan. Vakuutusyhtiön päätöksestä oli valitettu. A:n esittämästä lääkärinlausunnosta ei voitu tehdä sitä johtopäätöstä, että A:n 100 prosentin työkyvyn alentuma olisi muuttunut 50 prosentin työkyvyn alentumaksi. Käräjäoikeus hyväksyi A:n laskelman selvitykseksi ansionmenetyksestä 1.1. ja 31.10.2004 väliseltä ajalta.

Käräjäoikeus velvoitti Y Oy:n suorittamaan A:lle vahingonkorvausta ansionmenetyksestä 1.1. ja 31.12.2002 väliseltä ajalta 1 716,07 euroa, 1.1. ja 31.12.2003 väliseltä ajalta 2 474,82 euroa sekä 1.1. ja 31.10.2004 väliseltä ajalta 5 312,34 euroa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Markku Välimäki.

Turun hovioikeuden tuomio 9.2.2006

Y Oy valitti hovioikeuteen. Hovioikeus lausui, että tapaturmavakuutuslakia koskevien lain esitöiden mukaan tapaturmaeläke vastaa vahingoittuneelle ansiotulon menetystä (HE 53/1981 vp s. 7). Korvaustasoa määritettäessä oli ehdotuksen mukaan otettava huomioon, että täydellisessä työkyvyttömyystapauksessa vahingoittuneelta myös säästyisi osa kustannuksista kuten työmatkakustannukset. Tämän vuoksi tapaturmaeläkkeen määräksi on säädetty 85 prosenttia työntekijän vuosityöansiosta. Työtapaturmakorvausten tarkoituksena on täyden ansionmenetyksen korvaaminen ja korvauksilla pyritään takaamaan vahingoittuneen toimeentulo vastaavantasoisena kuin mitä se olisi ilman työtapaturmaa tai ammattitautia.

Hovioikeus totesi, että todistustaakan jakoa koskevien periaatteiden mukaan työntekijällä oli näyttövelvollisuus sen seikan suhteen, että hänelle työkyvyn menettämisestä aiheutunut taloudellinen vahinko oli suurempi kuin täysi tapaturmaeläke. Työntekijän oli siten näytettävä, ettei hänellä esimerkiksi olisi työssä ollessaan ollut sellaisia työssäkäyntikuluja, joilta hän oli tapaturmaeläkkeellä ollessaan välttynyt. Koska A ei ollut esittänyt selvitystä siitä, että hänen todellinen ansionmenetyksensä oli ollut suurempi kuin hänelle maksettu täysi tapaturmaeläke, A:lla ei ollut oikeutta saada Y Oy:ltä täyden tapaturmaeläkkeen määrän ylittävää ansionmenetyskorvausta.

Hovioikeus totesi edelleen, että tapaturmavakuutuslain 61 §:n 1 momentin mukaan sillä, joka on saanut korvausta sanotun lain mukaan, on oikeus muun lain nojalla saada vamman seurauksista korvausta sen tuottajalta tai muulta korvausvelvolliselta. Korvausvelvollisen maksettavaksi ei kuitenkaan saa määrätä enempää, kuin minkä verran täysi korvaus oli tapaturmavakuutuslain mukaan myönnettyä korvausta suurempi. Tapaturmavakuutuskorvauksesta vastuussa oleva vakuutusyhtiö oli päätöksellään alentanut A:n tapaturmaeläkkeen määrän 50 prosenttiin täyden työkyvyn alentuman mukaisen tapaturmaeläkkeen määrästä. Tuosta päätöksestä oli valitettu eikä tapaturmaeläkkeen määrää ollut toistaiseksi lainvoimaisesti ratkaistu. Sen vuoksi ei vielä voitu tuomita täyden tapaturmaeläkkeen ja mahdollisen alennetun tapaturmaeläkkeen erotusta vastaavaa korvausta. Kanne oli siltä osin kuin A oli vaatinut täyden tapaturmaeläkkeen ja 50 prosenttiin alennetun tapaturmaeläkkeen erotusta vastaavaa korvausta ennenaikainen.

Hovioikeus muutti käräjäoikeuden tuomiota ja hylkäsi A:n korvausvaatimuksen osin näyttämättömänä ja osin ennenaikaisena.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jouko Nikula, Hannu Rimmanen ja Sirpa Saarnilehto. Esittelijä Pekka Varjus.

Perustelut

1. Asiassa on kysymys siitä, onko työntekijälle, jolle on myönnetty tapaturmaeläke 100 prosentin työkyvyn aleneman mukaan, aiheutunut ansionmenetyksestä sellaista vahinkoa, jota täysi tapaturmaeläke ei korvaa ja joka voi tulla työnantajan korvattavaksi vuoden 1970 työsopimuslain 51 §:n 1 momentin (414/1974) perusteella.

Ansionmenetyksen korvaamisen lähtökohtia

2. Tapaturmavakuutuslain 16 §:n 1 momentin 2 kohdan (1642/1992) mukaan tapaturmaeläkkeen enimmäismäärä vuodessa on 85 prosenttia vuosityöansiosta. Lain esitöissä on lähdetty siitä, että tulonhankkimiskustannuksista syntyvä säästö huomioon ottaen näin määritelty tapaturmaeläke vastaisi vahingoittuneen todellista ansionmenetystä (HE 53/1981 vp). Näin lasketun tapaturmaeläkkeen on katsottu ilmentävän täyden korvauksen periaatetta. Tulonhankkimiskustannusten säästöä vastaava vähennys ei perustu eläkkeensaajan yksilöllisten olosuhteiden selvittämiseen, vaan laissa omaksuttuun olettamaan.

3. Edellä viitatun työsopimuslain 51 §:n 1 momentin mukaan tulee työnantajan, joka tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyö tästä laista tai työsopimuksesta hänelle johtuvien velvollisuuksien täyttämisen, korvata työntekijälle siten aiheuttamansa vahinko. Säännös rakentuu täyden korvauksen periaatteelle ja sitä sovellettaessa lasketaan työntekijän kärsimä ansionmenetys hänen henkilökohtaisten olosuhteittensa perusteella ottaen huomioon hänen menettämänsä tulot ja toisaalta häneltä säästyneet kustannukset.

Näyttövelvollisuuden arviointia

4. Lähtökohtana vahingonkorvausasioissa on, että korvausta vaativan tulee näyttää toteen korvauksen edellytykset. Näihin kuuluu muun ohella se, että vahinkoa on aiheutunut. Vastapuolella ei vaatimuksen torjuakseen ole velvollisuutta osoittaa, ettei vahinkoa ole aiheutunut. Käytännössä asetelma voi kuitenkin muodostua sellaiseksi, että kanteen torjuminen edellyttää vastanäyttöä

5. Tuomioistuin ei ole määrätessään korvausta työsopimuslain 51 §:n 1 momentin perusteella sidottu tapaturmavakuutuslaista ilmenevään kustannussäästöä koskevaan olettamaan. Tämä laillinen olettama voidaan kumota. Todistustaakka on kohdasta 4 ilmenevän pääsäännön mukaan kantajalla, joka väittää, ettei tapaturmaeläke täysin korvaa hänen ansionmenetystään. Tällaista näyttövelvollisuuden jakautumista puoltavat myös käytännölliset seikat. Tulon menetyksen määrän kannalta merkityksellisiä ovat usein sellaiset henkilökohtaisiin olosuhteisiin liittyvät seikat, jotka ovat lähtökohtaisesti vain työntekijän selvitettävissä.

Menettelystä käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa

6. Käräjäoikeudessa on kanteen tueksi esitetty selvitystä vain siitä, mikä olisi ollut A:n ansiotulon määrä siinä tapauksessa, että hän olisi jatkanut työtään. Yhtiö on tyytynyt kiistämään väitetyn vahingon vedoten A:n näyttövelvollisuuteen. Käräjäoikeus on katsonut, että saamatta jääneen työansion ja täyden tapaturmaeläkkeen erotus osoittaa sellaisenaan vahingon ja sen määrän. Kysymys siitä, mikä on tapaturmavakuutuslain 16 §:n laskentasääntöön sisältyvän olettaman merkitys ja onko tässä tapauksessa sellaisia seikkoja, joiden johdosta olettama ei pidä paikkaansa, on jäänyt käräjäoikeudessa selvittämättä.

7. Y Oy on valituksessaan hovioikeudelle tuonut esiin tapaturmavakuutuslain mukaisen täyttä korvausta koskevan olettaman ja katsonut, ettei A ollut näyttänyt hänelle aiheutuneen todellista ansionmenetystä aikaisempaan verolliseen työansioonsa nähden. A on vastauksessaan hovioikeudelle lausunut, ettei Y Oy ollut esittänyt mitään näyttöä sen väitteensä tueksi, että A:lle olisi työssäkäymisestä aiheutunut sellaisia kuluja, joilta hän olisi eläkkeellä ollessaan säästynyt. Hovioikeus katsoi todistustaakan kysymyksessä kuuluvan työntekijälle ja hylkäsi pääkäsittelyä toimittamatta vaatimuksen ansionmenetyskorvauksesta, kun A ei ollut esittänyt tarvittavaa selvitystä todellisesta ansionmenetyksestään.

8. Vastuu vetoamisesta ratkaisun kannalta merkityksellisiin tosiseikkoihin on jutun asianosaisella. Useissa oikeudenkäymiskaaren säännöksissä, kuten 5 luvun 21 §:n 3 momentissa ja 6 luvun 2 a §:n 2 momentissa, on tuomioistuimelle kuitenkin asetettu nimenomainen velvollisuus huolehtia siitä, että asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet tulevat selvitetyiksi ja että asia tulee perusteellisesti käsitellyksi. Tuomioistuimella on paitsi kyselyoikeus myös kyselyvelvollisuus. Silloin, kun asiassa merkitykselliset seikat ovat tuomioistuimen tieten jäämässä selvittämättä pelkästään siitä syystä, että asianosaiset ovat eri mieltä siitä, kummalle näyttövelvollisuus mainittujen seikkojen suhteen kuuluu, asianmukainen prosessinjohto edellyttää, että asianosaisille ilmoitetaan tuomioistuimen käsitys siitä, miten näyttövelvollisuus asiassa jakautuu, ja varataan tilaisuus kanteen ja vastauksen täydentämiseen.

Johtopäätös

9. Asianosaisten esitykset ovat edellä todetuin tavoin jääneet puutteellisiksi eikä asia ole ollut käsillä olleen aineiston perusteella ratkaistavissa. Asian käsittelyssä on siten tapahtunut menettelyvirhe.

10. Kun ratkaisun perusteena oleva aineisto on puutteellista, on asian käsittelyä tarkoituksenmukaisinta jatkaa käräjäoikeudessa, jonka tulee tarkemmin selvittää kanteen perusteet ja varata asianosaisille tilaisuus esittää tarpeellisena pitämänsä näyttö.

Kanteen ennenaikaisuudesta

11. Hovioikeuden tavoin Korkein oikeus katsoo, että A:n kanne on ennenaikainen siltä osin kuin työkyvyn alentumaa ja tapaturmaeläkkeen määrää koskeva valitus on lainvoimaisesti ratkaisematta.

12. Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että jos sanottu valitusasia tulee lainvoimaisesti ratkaistuksi asian ollessa muilta osin edelleen vireillä, tulee kanne tältäkin osin ottaa samassa yhteydessä asianmukaisesti käsiteltäväksi.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin hovioikeus on hylännyt A:n korvausvaatimukset ansionmenetyksistä näyttämättöminä. Siltä osin kuin kanne on hylätty ennenaikaisena, hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asia palautetaan Turun käräjäoikeuteen, jonka tulee ilmoituksetta ottaa se uudelleen käsiteltäväkseen ja huomioon ottaen palauttamisen syy siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Mikko Tulokas, Kati Hidén, Eeva Vuori, Liisa Mansikkamäki ja Timo Esko. Esittelijä Anna-Liisa Hyvärinen.